Blogi

Idealistista kapitalistiksi

 

 

Perjantai todellakin alkoi hyvin. Heräsimme Spytkowicen pienessä kylässä Puolan puolella lähellä Slovakian rajaa. Olimme jääneet yöksi kylän karczman parkkipaikalle, koska tuon vankasta hirrestä rakennetun perinteisen puolalaisen ravintolan arkkitehtuuri oli liian kiinnostava ohi ajettavaksi.

Selvisi, että rakennuksen oli piirtänyt Czeslaw Rusnak -niminen mies. Hän myös omisti paikan, kuten kaikki muutkin rakennukset ja tuotantotilat lähihehtaarien alueella.

Mies oli lähellä kuuttakymmentä ja osoittautui tuotteliaaksi kuvataiteilijaksi. Nyt hän oli kuitenkin kainaloitaan myöten kiinni hirsitalobisneksessä. Hän työllisti kuutisenkymmentä työntekijää ja tuotti talotehtaassaan hirsirakennuksia kaikkialle Keski- ja Etelä-Eurooppaan.

-Synnyin, kasvoin ja vartuin kommunismin aikana. Olin idealisti, josta sitten tuli kapitalisti, kertoi Czeslaw Rusnak.

Vähän myöhemmin hän vakuutti olevansa edelleen enemmän taiteilija kuin bisnesmies ja palaavansa takaisin taiteen pariin, kunhan saa firman siirretyksi kaksoispojilleen, jotka jo ovat ottamassa hommat hanskoihinsa.

Tämän puolalaisen idealistikapitalistin tarina osoittautui samaan aikaan ainutlaatuiseksi ja hyvin tavanomaiseksi.

Hän oli lähtenyt nuorena miehenä Puolasta ja mennyt taiteilijana Pariisiin ja sieltä Amsterdamiin, josta oli jatkanut matkaa USA:han. Chigago oli luonnollinen päämäärä, sillä siellä arvioidaan olevan yli 5 miljoonaa puolalaista. Siellä verkostot ovat valmiit, sinne on helppo sukeltaa, sillä lähes jokaisella puolalaisella on kaupungissa jonkin asteinen sukulainen.

Czeslawin tarkoitus oli tietenkin tienata rahaa ja tulla takaisin kotikyläänsä, jossa hänen sukunsa on asunut jo vuosisatojen ajan. Hän palasikin, kuten oli itselleen luvannut, tehtyään lopulta seitsemän Amerikan keikkaa.

Spytkowicessa ei ollut aiemmin mitään. Ja kun Puola riuhtaisi itsensä vapaaksi Neuvostoliiton niskalenkistä, kylä ei ainoastaan näyttänyt, vaan oli syrjäinen ja köyhä, mutta toimeen tultiin. Venäjällä tällaisia kyliä kutsutaan perspektiivittömiksi, kyliksi vailla tulevaisuutta oleviksi.

Mutta Spytkowice on Puolassa, ja puolalaiset toimivat. He tietävät, että leipä on ansaittava työllä, ja jos työtä ei ole, sitä on luotava.

Kun kaikki muuttui, oli pakko ryhtyä ajattelemaan rahaa, sanoo taitelija nyt.

Juuri tämän prosessin tuloksena Czeslawista on tullut kylän mahtimies. Samassa kylässä ja vastaavanlaisissa pikkukylissä sen ympäristössä on myös monia muita lähes identtisiä tarinoita. Pienissä yrityksissä tuotetaan sahatavaraa, huonekaluja, ikkunoita ja ovia ja tehdään niihin koristepuusepän taitoja vaativia yksityiskohtia.

Tutustuessamme Czeslaw Rusnakiin kohtasimme myös yhden hänen asiakkaistaan, gdanskilaisen insinöörin ja hänen vaimonsa. He olivat tekemässä sopimusta komeasta hirsitalosta, joka pystytetään maaseudulle lähelle Gdanskia.

Sadankahdenkymmenen neliön hirsirakennus maksaa paikalleen pystytettynä Arnold ja Jadwiga Kanialle 100 000 euroa. Insinööri Kania on ollut aiemmin aktiivinen purjehtija, mutta nyt suuri merikelpoinen purjevene on myyty. Ja koska Kania on työskennellyt paljon ulkomailla, muun muassa Suomessa ja Kiinassa, talo irtoaa helposti venerahoilla ja ulkomaan ansioilla.

Czeslawin porukka pystyttää talon kesäkuussa kolmessa viikossa. Sen jälkeen Arnold ja Jadwiga muuttavat sisään ja aloittavan uuden jakson elämässään sillä Arnold on jäämässä eläkkeelle. Pariskunta on selvästi innoissaan.

Innoissaan oli myös Czeslaw, jonka viimeisimmän maalausjakson työt ovat huutaneet synkkyyttä.

Nyt hän uskoo, että uusi taiteen tekemisen kausi tuo mukanaan myönteisemmän sävyn töihin. Hän on tehnyt bisnestä pakon edessä, mutta taide ja perhe ovat hänelle kaikkein tärkeimmät. Niin sanoo sydämellään ekspressionistisia töitä maalaava idealisti.

Pentti Väistö

 

 

Moskovan ajassa Varsovassa

Torstai oli toivoton päivä

Herätyskellona toimiva puhelin herätti meidät mielestämme klo 7.00, kuten olin illalla määrännyt. Nousin ylös, käytin koiran ulkona, jätin vaimon askaroimaan ja palasin pian kahvin tuoksuiseen asuntoautoon.

Sovittu tapaaminen Varsovan keskustassa olisi klo 10.00. Tässä oli hyvin aikaa, mutta ei tuhlattavaksi, sillä bussimatkaan Camping Wokista keskustaan meni aamupäivällä noin 40 minuuttia.

Ensi oli käveltävä bussipysäkille ulica Odrebnaa pitkin. Siitä bussilla numero 146 pääsi Washington-aukiolle missä oli vaihdettava ratikkaan numero 7 tai 23 ja ajettava Kansallismuseon pysäkille, josta oli käveltävä ulica Chopinalle.

Kaikki oli hyvin suunniteltu eli puoliksi tehty, kun vilkaisin rannekelloani. Se näytti ajaksi 5.30. Ulkona oli todellakin säkkipimeää, mutta sellaistahan se on tänä vuodenaikana myöhemminkin aamulla.

Katsoin puhelimen kelloa, se näytti ajaksi 7.30. Avasin puhelimen aika-asetukset ja kas kummaa, kello oli jostain käsittämättömästä syystä automatisoinut Moskovan aikaan. Se on kaksi tuntia Varsovan aikaa edellä.

Nyt meillä oli hyvin aikaa rauhallisiin aamutoimiin. Kaksi ylimääräistä tuntia! Otin kirjan ja jatkoin Finlandialla palkitun romaanin lukemista. Se oli imaissut lehdilleen toissaillasta lähtien.

Kello 10 tapaaminen osoittautui vaisuksi joskaan ei tarpeettomaksi. Uuden tiedon saannin kannalta tulos oli vaatimaton, mutta lohdutimme itseämme sillä, että kontakteja on hyvä olla.

Palasimme Wokiin. Asetimme navigaattoriin Camping Smokin osoitteen Krakovassa. Olemme yöpyneet samalla alueella jo useampana talvena. Navigaattori valitsi meille tien S8 vaikka yleensä olemme aina käyttäneet tietä S7 Varsovasta Krakovaan ajettaessa. Suostuimme vaihtelun vuoksi.

Tie Katowicen kautta oli nopea, mutta tylsä. Sellaisia moottoritiet ovat ja vaikka tämä ei ihan puhdasoppinen moottoritie olekaan, niin mitään näkemistä sen reunoilla ei ole. Lievää kitkerämpi ruskohiilen tuoksu sentään herätti meidät lyhyeen ilmastokeskusteluun aamun tapaamisen pohjalta.

Camping Smok Krakovassa oli suljettu. Oli pimeää, väsytti. Soitimme kelloa, puhelinta ja auton tööttiä, mutta mitään elämää omistajien talossa ei syntynyt. Totesimme kokemuksen katkeralla äänellä, että ei se omistajapariskunta aiemminkaan ole kovin kummoista palvelua suostunut tarjoamaan. On oltu kun olisi tultu heidän rauhaansa häiritsemään.

Olisivat ne nyt kuitenkin voineet edes portille lapun laittaa, että SULJETTU vaikka netissä sanotaankin AVOINNA YMPÄRI VUODEN. Vähän korpesi. Krakova jäi väliin, sillä muita ympärivuotisia leirialueita kaupungissa ei ole.

Improvisoinnin tuloksena päädyimme lähelle Slovakian rajaa ja asetuimme erittäin taidokkaasti massiivisesta hirrestä rakennetun karczman eli paikallisen kestikievarin parkkipaikalle yöksi. Paikan omistaja antoi luvan.

Toivoton torstai aamusta iltaan. Näitä sattuu. Mittatappioita ei voi isossa kaaressa välttää, totesimme. Yön perjantaiaamuun nukuimme huonosti. Rekat tiellä pitivät meteliä hiljentyen ainoastaan muutamaksi keskiyön jälkeiseksi tunniksi.

Mutta perjantai alkoi hyvin, jatkui hyvin ja päättyi hyvin.

Pentti Väistö

 

 

 

 

Mitä Tohmajärvellä tarvitaan?

 

Istuin kolme tuntia. Tarkoitus  oli löytää jotain uutta tavallisille tohmajärveläisille. Oli tarkoitus löytää eväitä tulevaisuuteen.

Ei siellä ollut tavallisia ihmisiä. Yksinkertainen enemmistö oli kunnan virka- ja luottamusmiehiä. Mukana myös muutama toimittaja. Itse olin paikalla kuntalaisena.

Kunnanjohtaja Olli Riikonen kutsui facebookin kautta ihmisiä tilaisuuteen, ja houkutteli erityisesti niitä, jotka ovat alle eläkeiässä. Hän halusi eväitä tulevaisuuteen.

Kunnanjohtaja on viime aikoina ollut kiitettävän aktiivinen. Toivon kuntalaisten seuraavan esimerkkiä.

Eipä siellä montaa tavallisen kuntalaisen kriteeriä täyttävää ollut. Ei ole koskaan, kun halutaan kuntalaisten mielipiteitä. Paikalla oli meitä eläkeläisiä, joista osa on leimautunut mielipideautomaateiksi ja siksi mitätöidyiksi jo etukäteen.

Ihme kyllä tällä kertaa ei tieten tahtoen hakeuduttu riitoihin vaikka siihen olisi ollut hyvät mahdollisuudet – ja myöskin hyvät syyt.

On se harmittavaa, että silloin kun halutaan eväitä tulevaisuuteen ja näkemyksiä nykyisyydestä, niin aina paikalla olemme vain me, joiden mielipiteet ovat tunnettuja ja ratkaisumallit ikivanhoja.

Mielelläni olisin sitä mieltä, että olemme oikeassa, ja ettei nuorisolla ole mitään uutta sanottavaa, mutta en oikein jaksa uskoa siihen.

Täytyyhän nuorisolla olla jotain sanottavaa, mutta niin se vaan näyttää polkaisevan moponsa käyntiin ja häipyvän paikalta, kun olisi mahdollisuus sanoa jotain.

Syyttäkööt itseään. Jos nuoret ovat sitä mieltä, että ei kannata sanoa mitään, ei kannata äänestää ja vitut me siitä mitä tapahtuu ja kaikki on perseestä, niin turha on tulla meille vanhoille huutelemaan.

Vaikuttakaa! Äänestäkää! Tulkaa mukaan! Uskaltakaa!

Olettehan te vaikeita, mutta niin olimme mekin nuoruudessamme. Yrittäkää ymmärtää vanhempia, me yritämme ymmärtää teitä. Yhteiskunnassa mitään ei saa läpi noin vaan, sormia näpsäyttämällä, elämä on pitkä ja edistys etenee vähitellen.

Olisin minä niin mielelläni kuullut jonkun tuossa tulevaisuustilaisuudessa sanovan mitä me Tohmajärveltä odotamme, mikä meidät saa täällä pysymään ja miksi me täällä viihdymme – tai sitten emme.

Ihan oikeasti. Puhukaa!

 

 

 

Enemmän kuin Madonna ja Huuto

 

Helsingissä vieraileville kuvataiteen ystävien kannattaa pistää kalenteriin Edvard Munchin tapaaminen Didrichenin taidemuseossa.

Nekään, jotka eivät tunne tarkemmin Edvard Munchia (1863-1944), eivät ole voineet välttyä näkemästä kahta hänen tunnetuinta maalaustaan. Tunnetuin näistä on tuskaa ja kauhua viestivä synkkä Huuto,  ja se toinen on viatonta erotiikkaa tihkuva, paljasrintainen Madonna, jonka sysimustia pitkiä hiuksia koristaa punainen pyhimyskehä.

Didrichenin museo tuo nyt esiin taiteilijasta esiin myös muita puolia ja ulottuvuuksia. Uskallan väittää, että näyttely yllättää suurimman osan katsojista.

Erityisesti Huudon ja monia muita Munchin tummasävyisiä ja synkkäaiheisia  litografioita tärkeämmiksi nousevat näyttelytilan paraatikerrokseen sijoitetut öljyvärimaalaukset.

Näyttelyn otsikko Elämän tanssi kertoo paljon. Kun vertaa Edvard Munchin samannimisiä teoksia vuosilta 1900 ja 1921, niin voi aavistaa millaista nuoralla tanssimista taiteilijan elämä jaksoittain oli. Hän riutui rakkauden vaateista, liiallisesta juomisesta ja ajautui näiden viemänä hermoromahdukseen ja aina   vainoharhaisuuteen saakka.

Ongelmat olivat osa Munchin koko taiteilijaelämää.  Hän turvautui usein parantoloihin, joissa toipui maalauskuntoon. Erään vajoamisvaiheen synkistä harhoista syntyi kauhistuttava Huuto (1895).  Arviolta 15 vuotta myöhemmin taiteilija teki Huudosta värillisen version. Sen värit syntyivät hallunisaatiosta, joka oli ikuisesti painunut hänen mieleensä.

Vuosituhannen vaihteessa maalatussa Elämän tanssissa on kuvattu kolme naisen vaihetta kesäyön tansseissa meren rannalla Norjassa. Syviä tunteita ja miehen ja naisen suhdetta kuvaavassa maalauksessa nuori Munch on itsekin keskeisesti mukana. Hänen tunnistettavaa lähipiiriään on tanssin pyörteissä taustalla.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua tilaustyönä tehdyn Elämän tanssin tunnelma on toinen. Siitä puuttuu viattomuus, aistillisuus ja suru. Mukana on väsymys, umpimielisyys ja pettymys. Taustan tanssiparit ovat anonyymeja. Nimenomaan tämä teos on esillä näyttelyssä.

Kaikesta Edvard Munchiin liittyvästä synkkyydestä huolimatta Didrechenin Elämän tanssi –näyttely jättää katsojalle valoisan, optimistisen mielen. Se lisää merkittävästi tietoa ja ymmärrystä tästä Norjan kansallistaiteilijaksi nousseesta ja pohjoismaat maailman taidekartalle 1900-luvulla nostaneesta taiteilijasta.

Elämän tanssi on avoinna 1.2.2015 saakka. Näyttely on valmisteltu yhteistyössä Oslon Munch-museon kanssa. Töitä siihen on saatu muun muassa Tukholman Thielska Galleritista, Rolf E. Stenersenin kokoelmasta, Nasjonalmuseumista Oslosta,  Göteborgin taidemuseosta, Ateneumista ja Turun taidemuseosta.

Pentti Väistö

 

 

 

 

VIIKON VÄISTÖ

 

Meneekö meillä nyt huonosti?

Kävin aamuvarhain kotilammella ongella. Oli kylmää, kosteaa ja tuulista. Sain muutaman keskisormen mittaisen särjen ja yhden keskikokoisen ahvenen. Tulos ei ollut tyydyttävä.

Saalis oli kuitenkin vaaterissa yleiseen tilanteeseen Tohmajärvellä. En nyt tarkoita sitä, että kunnan talous on erinäisten kikkailujen kautta saatu plussalle, vaan tarkoitan yleistä lisääntyvää ankeutta ihmisten ja yhteisön elämässä.

Ensin lähti lehti ja jätti lukijat nuolemaan näppejään ja odottamaan jotain jota ei  ollut edes tulossa. Aika historiallinen tapahtuma suomalaisessa mediakentässä.

Yrittäjä vaihtoi paikkakuntaa, siirtyi pohjoiseen,  muutti kirja- ja toimistotarvikekauppiaaksi Outokumpuun. Lehteä me emme enää Tohmajärvelle saa ja jäämme paljosta paitsi. Ikävä kyllä. Kiteen kotiseutu- ja historiajulkaisu ei pysty tarpeitamme tyydyttämään.

Sitten meni kiinni kirkonkylän keskustan ainoa ravintola. Sen pyörittäminen ulkopuolisella työvoimalla ei ollut kannattavaa, kun työpaikkalounastajia, päivän kaljaveikkoja ja illan istujia ei ollut riittävästi. Ja jos oli, niin tulivat myöhäillassa, valmiiksi päissään Venäjältä tuodut hihapullot päähän vedettynä.

Se oli lopun alkua myös huoltoasemalle. Ensin sieltä lähti Matkahuolto, sitten Nesteen logot ja tilalle tuli GT. Lopulta tuli konkurssi. Omistaja lähti etelään, Espanjan Fuengirolaan ja on onnellinen siellä. Jäljelle jäi automaattinen bensaputka.

Meneekö meillä siis huonosti? Pakko sanoa, että siltä näyttää.

Kunnanjohtaja on aktiivisesti markkinoinut tyhjiä tiloja ja rohkaissut yrittämään. Totta on, että kyllä yksi kaljakuppila ja huoltoasema oikealla olosuhteisiin räätälöidyllä konseptilla Kemiessä antaisi leivän jollekin sinnikkäälle yrittäjäpariskunnalle. Tärkeää olisi olla yrittämättä liikaa, vaan tyytyä  elättämään itsensä.

Lehteä me emme enää saa, mutta huoltoaseman ja jonkin sortin kuppilan me voimme saada, joskin juuri nyt tilanne ei näytä valoisalta.

Valoisalta ei näytä tilanne myöskään velivenäläisten suhteen. Kuka tahansa voi kaupassa käydessään arvioida, että venäläisten asiakkaiden määrä on pudonnut noin puoleen. Jos ruplan alamäki jatkuu vielä pitkään, vapaata liiketilaa vapautunee lisää, sillä monet meistä ovat riippuvaisia rajan takaisista asiakkaista.

Meneekö meillä huonosti? Taitaa taas mennä.

Saas nähdä mitä meiltä menee seuraavissa eduskuntavaaleissa, jättävätkö  pohjoissavolaiset meidät pohjoiskarjalaiset mopen osalle. Yllättävää kyllä, kunnanjohtajamme ei olekaan vaaleissa ehdokkaana. Olisin aiemmin ollut valmis lyömään vetoa ehdokkuuden puolesta. Tervehdin tilannetta tyytyväisenä. Tarvitsemme häntä enemmän Kemien mäelle kuin Arkadianmäellä.

 

Pentti Väistö

kirjoittaja on vapaa toimittaja Tohmajärven Riikolasta

 

Eurovaalit tulee – oletko valmis?

Tiedätkö sinä jo ketä äänestät tulevissa europarlamenttivaaleissa? Minä en tiedä.

Tunnen jokseenkin suurta antipatiaa EU:ta kohtaan. En pidä sen  pöyhkeilevästä ja ylimielisestä luonteesta. En suinkaan kiellä, etteikö EU-jäsenyys olisi tuonut paljon hyvääkin, mutta en ole lainkaan vakuuttunut, etteikö hyviä tuloksia olisi saatu aikaan löyhemmälläkin liitolla ja pienemmillä palatseilla. Vähemmälläkin virkamieskunnalla olisi saatu aikaan ihmisten ja tavaroiden vapaa liikkuminen ja opiskelijavaihto.

Kuulen nyt kuinka eräät paikallispoliitikot, projektipäälliköt ja –sihteerit sekä kymmenien järjestöjen johtajat nousevat tuoleiltaan, heristävät sormea ja sanovat: Ajattele kaikkea sitä rahaa mitä EU:n ansiosta on erilaisiin hankkeisiin näillekin kulmille saatu! Ilman EU:ta moni hanke olisi jäänyt toteutumatta!

Totta, niin olisikin. Ja hyvä että olisi. Liian monen hankkeen ainoa anti on ollut parin kolmen ihmisen palkkaaminen 1-2 vuodeksi tuottamaan paksu loppuraportti vailla minkäänlaista konkreettista tulosta.

Ja mistä nuo rahat ovat tulleet? Suomalaisten kukkaroista. Olisihan ne voitu maksaa suoraankin ilman että olisi kierrätetty Brysselin kautta ja jätetty kymmenykset sinne.

Mutta palataan äänestämiseen. Minun on tavattoman vaikeaa vakuuttaa itselleni, että joku suomalainen meppi olisi saanut EU:n parlamentissa aikaan jotain merkittävää.

Voi olla, että joku heistä on Brysselin lihavien vuosien aikana sanonut jotain tärkeää simpukkakattilansa takaa, mutta minä en ole sellaista sattunut kuulemaan.

Olen keskimääräistä valveutuneempi kansalainen, mutta valitettavasti en edes muista kaikkien suomalaismeppien nimiä, yksitoistako heitä on? Yritän muistella: Mitro Repo, Petri Sarvamaa, Sirpa Pietikäinen, Liisa Jaakonsaari, Nils Torvalds ja Eija-Riitta Korhola. Ai niin, ja tietenkin Tarja Gronberg ja Sampo Terho (Tervo). Montako muistin? Kahdeksan. (oikeasti meppejä valitaan Suomesta 13)

Mielestäni EU kokonaisuudessaan muistuttaa liian paljon Neuvostoliittoa, ja Bryssel liikaa Moskovaa. EU:n poliitikot, virkamiehet ja työntekijät erityisetuineen tuntuvat samalta kuin entisten sosialistimaiden nomenklatuura, valtaapitävien etuoikeutettu joukko, joka täydensi itse itseään ja eli kaukaista omahyväistä elämäänsä väittäen toimivansa yksittäisen ihmisen parhaaksi tietämättä hänen elämästään enää yhtään mitään.

Toistaiseksi olen ainoastaan päättänyt, että en äänestä ketään noista nykyisistä mepeistä joiden nimen satuin muistamaan. Lisäksi olen vakaasti päättänyt olla äänestämättä Henna Virkkusta, Alexander Stubbia, Olli Rehniä, Merja Kyllöstä ja Riitta Mylleriä. Elsi Katainenkin on pois suljettu, koska en tiedä hänestä mitään muuta kuin että hänen kuvansa on kauniisti photoshopattu mainoksiin.

Voi siis olla, että äänestän jotain tässä nimeltä mainitsematonta ehdokasta tai jätän äänestämättä. Jos niin teen ja sen kerron, niin pian on joku sanomassa, että millä oikeudella sinäkin EU:ta arvostelet, kun et edes äänestä.

Niinpä en kerro.

Pentti Väistö

kirjoittaja sairastaa vaikea-asteista valtasuhdesyndroomaa

 

 

 

 

TERVEISIÄ LAAJENEVALTA VENÄJÄLTÄ

 

Olen kolmen viime viikon aikana tehnyt kaksi kolmen päivän matkaa Venäjän Karjalaan. Hurjimmat suomalaisreaktiot mihin olen törmännyt, ovat olleet luokkaa ”kuinka sinne uskaltaa enää mennä”.

Jos haluatte tietää miten venäläiset ystäväni tai kadun miehet suhtautuvat Krimiin, niin kukaan kenen kanssa Karjalassa keskustelin selkkauksesta, ei asettanut kyseenalaiseksi Venäjän oikeutta ottaa niemimaa itselleen. Ja kun tiedetään, että edes Putinin vastainen oppositio Venäjän duumassa, yhtä orpoa vastaan äänestäjää lukuun ottamatta, ei vastustanut Krimin liittämistä Venäjään, ei sen voida sanoa tapahtuneen kansan tahdon vastaisesti.

Yksi hyvä ystäväni oli tapahtuneen suhteen vähän epäileväinen, mutta sitä  ainoastaan joka toinen päivä. Yhtenä päivänä hän sanoi hyväksyvänsä liitoksen, toisena päivänä pohtivansa onko hän ihan viisas niin tehdessään.

Hän kysyi pitäisikö hänen puolustaa kansainvälistä oikeutta mistä Ukrainakaan ei välitä, USA:sta puhumattakaan. Se on ihan hyvä kysymys. Amerikkalaisten moraali ja standardit ovat nekin säälittävän läpinäkyviä.

Toinen tuttavani sanoi ykskantaan: Krimi on meidän, se on aina ollut meidän, ja sen tulee aina olla meidän. Näin halusi nytkin 95 prosenttia Krimin asukkaista. Mitäs sanot siihen?

Sanoin jotain sanoakseni, että mitäs jos Karjalassa järjestettäisiin kansanäänestys liittymisestä Suomeen. Tuttavani sanoi oitis, ettei sitä tarvita, sillä kukaan ei sellaista halua.

Mielenkiintoista näissä kriiseissä on aina se kuinka pitkän ajan takaa ”historian vääryyksiä” pitäisi oikoa. Eurooppa on punaisenaan erilaisten ”vääryyksien” seurauksena piirrettyjä rajoja ja enemmän tai vähemmän jäätyneitä ongelmia. Tarpeen tullen mikä tahansa niistä on helppo nostaa pöydälle sulamaan.

Nikita Hrutshov lahjoitti Krimin Ukrainalle vuonna 1954, mutta jos historiassa mennään riittävän kauas, 200-luvulle saakka, niin silloin Krimiä asuttivat Sofi Oksasen (vitsi vitsi) esi-isät ja -äidit, germaanista alkuperää olleet gootit. Hunnit tulivat ja alistivat heidät ja sitten niemimaalla ehtivät mellastaa ottomaanit ja tataarit.

Keskustelin Krimistä myös eräiden Karjalan parlamentin jäsenten kanssa. He olivat täysin varmoja Venäjän oikeudesta Krimiin. Kun Karjalan päämies Aleksander Hudilainen ilmoitti parlamentille Krimin liittämisestä Venäjään, koko sali oli noussut ylös ja antanut raikuvat suosionosoitukset. Kansanedustajilla oli rinnuksessa voitonpäivän nauha.

On tunnustettava, että en voi mitenkään yksioikoisesti tuomita Venäjän kansaa siitä, että se katsoo Krimin kuuluvan itselleen. Tilaisuus sen takaisin ottamiseen ilmaantui, ja lopulta niemimaan haltuunotto vaati kaiketi kaksi uhria. Toivottavasti heitä ei tule enempää.

En voinut Kosovosta sodittaessakaan tuomita yksioikoisesti kaikkia serbialaisia vaikka yleinen painostus niin vaati, ja vaikka pienenkin ymmärtämyksen osoituksen serbejä kohtaan sain tuntea omissa nahoissani. Kosovohan oli oleellinen osa Serbiaa aina vuodesta 1389. Se itsenäistyi USA:n Naton, YK:n, EU:n  ja Martti Ahtisaaren vauhdittamana. Venäjä koki tulleensa petetyksi.

En demonisoinut serbejä enkä Serbiaa Kosovon sodan aikana, enkä suostu demonisoimaan Venäjääkään ja Krimin tapahtumien vuoksi. Tämä ei tarkoita, että olisin rähmälläni Venäjän edessä. Siihen minulla ei ole mitään syytä.

Toistaiseksi minulla ei ole myöskään mitään syytä uskoa siihen, että vastakkain ovat pelkästään paha ja hyvä. Ukrainan politiikassakin on liian monta rosvoa.

Pentti Väistö

kirjoittaja ottaa laumasta karkottamisen riskin yrittäessään ymmärtää vähän Venäjääkin

 

 

 

 

RAITTIUSROMAANI

(Julkaistu Yle:n Pohjois-Karjalan radiossa 7.3.2014)

Jotkut lukijoista ehkä tuntevat minut terveyslobbarina ja Remonttiryhmän vetäjänä. Niinpä en missään tapauksessa halua loukata ketään, en saarnata, en alistaa, en syyllistää, en ylentää itseäni enkä alentaa naapuriani  – enkä ylipäätään halua sanoa mitään, mikä herättäisi kiusallista huomiota tai edes lievää loukkaantumista kuulijassa.

Anteeksipyyntöni kumpuaa aiheesta, josta puhun: elämäntapamuutoksesta. Siitä pitää nimittäin puhua lempeästi, ei saarnaten eikä kuulijaa järkyttäen. Sen olen oppinut.

Minun on kuitenkin rehellisenä ihmisenä sanottava, että olen viime kuukaudet pistänyt täysin läskiksi, lätrännyt viinan kanssa ja elänyt tupakansavuisessa maailmassa. Olen valehdellut, kertonut satuja ja pettänyt  lähimmäisiäni.

Jos paljastus herättää kuulijassa vastenmielisyyttä tai pelkoja, pyydän häntä sulkemaan vastaanottimensa, sillä vielä pahempaa on luvassa.

Pakotin nimittäin yhden ystäväni aamukrapuloissaan ratin taa ja käskin ajamaan töihin. Ikävä kyllä poliisi pysäytti hänet, ja mittari heilahti yli sallitun rajan. Naisparka menetti korttinsa ja sai vielä potkut töistään, koska oli jäänyt pari kertaa aiemmin kiinni työpaikkajuopottelusta.

Vapisevin käsin, savuke sormien välissä nainen palasi kotiin. Onneksi lapset olivat tarhassa ja aviomies matkoilla. Hän saattoi rauhassa ottaa pari tukevaa paukkua ja miettiä mitä nyt. Olisiko kenties elämäntapamuutoksen aika?

Kuten arvata saattaa, kaikki mitä tähän mennessä olen puhunut, on pelkkää mielikuvitusta. Ei tuollaista tapahdu  oikeassa elämässä. Mainitsemillani tapahtumilla ja henkilöillä ei ole vastinetta todellisessa elämässä. Oikeasti ihmiset ovat onnellisia, hyvin käyttäytyviä, savuttomia, hajuttomia ja maut… muodikkaita.

Epämiellyttävät puheeni johtuvat siitä, että olen viime kuukaudet kirjoittanut Raittiusromaania. Romaanin keskeiset henkilöt ovat nimeltään Minä, Sinä, Hän ja sitten siihen on otettu vielä yksi Tupla. Tupla tunnettiin aiemmin nimellä Fit, mutta lopetettuaan fitnessin hän siirtyi hampurilaisiin ja kilpailuhenkinen kun oli, halusi purilaisensa aina tuplana.

Romaani on fiktiivistä kerrontaa edellä mainituista henkilöistä. Fiktion lisäksi Raittiusromaani sisältää vahvan panoksen faktaa. Sen osuuden kirjoittaa vaimoni. Työnjako oli itsestään selvä: hän on vahva totuudessa, minä luulen valehtelevani hyvin.

Raittiusromaanin päähenkilöt eivät suinkaan kaikki ole alkoholisteja tai  nikotinisteja, tai muuten addiktoituneita, joukossa on myös ihan tavallisia ihmisiä, mm. yksi kohtuukäyttäjä, pari absua, ainakin yksi epäilty  raivoraitis ja kolme ex-densoa.

Työskentely näiden ihmisten parissa on ollut raskasta. Haluan heistä eroon mahdollisimman pian ja siksi olen päättänyt tehdä elämäntapamuutoksen. Syön tästä lähtien terveellisesti ja säännöllisesti, lopetan tupakoinnin, kuntoilen ja hyötyliikun päivittäin.

Alkoholia, nukahtamis- ja mielialalääkkeitä käytän vain sen verran minkä psykiatri määrää.

Näin uskon tulevani onnelliseksi, aivan kuten valtava enemmistö  kanssaihmisistäni tässä ihanassa maassa sanoo olevansa.

 

Pentti Väistö on vapaa toimittaja Tohmajärveltä.

Kyllin iso itsepalveluun

 

En pidä itsepalvelusta, siedän sitä. Mutta jossakin menee raja. Se raja menee käytettyjen astioiden palauttamisessa. En palauta niitä, sitä varten ravintoloissa ja kahviloissa on henkilökuntaa.

No, on yksi poikkeus. Käydessäni harvoin Karjalaisen henkilökuntaravintolassa alistun. Pöytään jättäminen toisi ylivoimaisen sosiaalisen paineen, niin ettei unikaan maistuisi seuraavana yönä.

Suomi on itsepalveluyhteiskunta. Oikeastaan on väärin puhua itsepalvelusta. Mitä se sellainen palvelu on? Antipalvelua.

Puhutaan nyt kuitenkin itsepalvelusta, se täyttää tämän yltiöpositiivisen ajan vaatimukset. Milloin ihminen sitten on riittävän iso itsepalveluun? Varhaiskasvatusjohtajien mukaan ainakin jo 3-vuotiaat lapset ovat ”linjastolle” riittävän isoja.

Tällä vauhdilla seimissä vauvat pian etsivät itsepalvelututtipullonsa. No, ei ehkä sentään, ongelman ratkaisuksi keksittäneen äidinmaidonvastikeautomaatti. Nälkäisen itkun pirahduksen tunnistava robotti työntää tutin lapsen suuhun.

Älkää naurako, älkääkä epäilkö etteikö tämä olisi mahdollista. Me totumme kaikkeen, eikä kulu kauan, kun me jo pidämme sitä itsestään selvänä.

Olemme me oppineet itsepalvelunkin niin hyvin, että sivistyneemmissä maissa emme uskalla mennä ravintolaan syömään, kun siellä ei olekaan kaukaloruokintaa, vaan palvelua.

Seimi opettaa!

Penna Väistö